24+1: tutkimuspöydällä

Monikkoraskauksia tarkkaillaan onneksi tehostetusti. Eilen pääsin neljän viikon tauon jälkeen taas lääkärin tutkittavaksi. Lääkäri oli melkein puoli tuntia myöhässä, joten minulla oli hyvää aikaa tarkkailla odotushuoneen muita äitejä. Monet olivat ainakin mahan koosta päätellen viimeisillään raskaana.

Vaikka tuskainen olo henki monen olemuksesta, niin en voinut olla miettimättä, eteneekö oma raskauteni koskaan yhtä pitkälle.

Sitä ei kaiketi voi ennustaa. Pitkäksi venähtäneet opiskeluni taisivat aiheuttaa sen, että numeerinen tieto herättää minussa luottamusta - keskiarvokäyrät, vertailuluvut, tilastot ja niin edelleen. Valitettavasti kaksosraskaudet taitavat olla niin oikukkaita, että tilastollisiin todennäköisyyksiin ei kannatane nojautua, niin rauhoittavaa kuin se saattaisi ollakin. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut suhteellisen onnekas, satunnaisista sappivaivoista ja ilmeisen normaalista huonovointisuudesta huolimatta. Kohdunsuu ei ollut lyhentynyt eikä auennut, vaan näytti vahvalta. Olin pelännyt vastakkaista, sillä olen jo noin viikolta 16 kokenut satunnaisia kivuttomia supistuksia. Lisäksi vauvat olivat kasvaneet kuten pitääkin, ne painoivat noin 650 grammaa kumpainenkin. Lääkärin mukaan kaksosten väliset kokoerot ilmenevät, jos ovat ilmetäkseen, hieman myöhemmin, joten uskoisin, että seuraavaa, kuukauden päähän varattua ultraa jännitän aika lailla.

Tyttö ja poika

Muutama viikko sitten koitti etukäteen valtavasti jännittämäni rakenneultra. Vauvat olivat täsmälleen samankokoisia ja mielestäni aika lailla samannäköisiäkin. Perusuteliaana ihmisenä halusin ilman muuta tietää vauvojen sukupuolet. Tuntui, että siten sikiöt jotenkin konkretisoituisivat ja inhmillistyisivät ja olisi mahdollista ryhtyä kuvittelemaan millaisia persoonia heistä saattaisi kasvaa.

Niin, meille on siis tulossa epäidenttiset kaksoset, tyttö ja poika. Kaverit onnittelivat, itsekin olin salaa toivonut tällaista yhdistelmää. Mutta ehkei olisi pitänyt, sillä hyvin työläitä aikoja taitaa olla edessä. Lastensuojelun asiakkaina olleita monikkoperheitä tarkastelleen tutkimuksen mukaan tyttö ja poika on nimittäin kaikkein raskain kaksosyhdistelmä. Vaikka monikkoperheet eivät joudukaan muita useammin turvautumaan lastensuojeluun, tyttö-poika -perheet ovat selvästi yliedustettuna niiden monikkoperheiden joukossa, jotka näin joutuvat tekemään. Syynä on useimmiten uupumus. Lisäksi tyttö-poika -parien tyttökaksoset ajautuvat useammin päihteiden väärinkäyttöön ja kouluongelmiin kuin sellaiset tytöt, joilla on samaa sukupuolta oleva kaksonen.

Syyt tähän ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Tutkijan mukaan tyttö-poika -yhdistelmän kasvattaminen saattaa nimittäin olla raskaampaa siksi, että vanhemmat eivät pysty toteuttamaan eri sukupuolta olevien kaksosten kanssa "kollektiivista" kasvatusmallia. Eli käytännössä kai pukemaan lapsia samanlaisiin potkupukuihin, laittamaan heitä samoihin harrastuksiin ja niin edelleen. Eri sukupuolta olevat kaksoset vaativat huomiota omina persooninaan voimakkaammin kuin samaa sukupuolta olevat.

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Ehkei vielä mitään kummempaa. En ole tässä vaiheessa sitä mieltä, että tyttöjä ja poikia pitäisi välttämättä kasvattaa jotenkin eri tavalla, pikemminkin päinvastoin. Kun olin lapsi, leikin sujuvasti niin autoilla kuin barbeillakin meillä päivähoidossa käyneiden ikäisteni poikien kanssa. Olen muutenkin ollut aina aika sukupuoleton mitä tulee kiinnostuksen kohteisiini. Tämä ei tietenkään takaa sitä, että tulevat lapseni olisivat sellasia. Ehkä on tosiaan niin, että eri sukupuolta olevat kaksoset ovat persooniltaankin voimakkaammin toisistaan erottuvia, mutta minun on (tässä vaiheessa!) vaikeaa ymmärtää, miksi sen huomioon ottaminen tekisi kasvatuksesta jotenkin ratkaisevasti työläämpää.

Muistoja ensimmäisestä ultrasta

Kärsin koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen, noin viikolta 6 alkaen, voimakkaasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä. Oksentelin ja laihduin kolmisen kiloa parissa kuukaudessa. Viikolla 7 sitten selvisi, miksi oireet olivat niinkin voimakkaat, kun kävin Bulevardin lääkärikeskuksessa ultraäänessä. Se maksoi tuhottomasti, mutta tavallaan kannatti - karmea olo sai selityksen ja oikeutuksen! Näin kirjoitin päiväkirjaani ystävänpäivänä, siis nelisen kuukautta sitten (yhtä hyvin siitä voisi olla vuosi, tai kaksi):

"Eilen kävin yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa. Tulos oli aikamoinen yllätys. Alkioita oli KAKSI. Odotan siis kaksosia. Ilmankos kaikki tuntuukin niin järkyttävän, eh, raskaalta. Nyt on menossa raskausviikko 7+0, joten kaikki on vielä hyvin riskialtista.

Kaikenlaisia kauhukuvia vilisee kyllä jo mielessä ja niitä on helppo lietsoa googlailemalla. Aika poikkeuksellista tämä on, vain 1,5% synnytyksistä on kaksossynnytyksiä. Alkavista raskauksista kai huomattavasti suurempi osa on kaksosraskauksia, mutta kaikki niistä eivät pääty onnellisesti. On kai tilastollisesti kai jonkin verran todennäköisempää, että kaksosraskaus päättyy toisen tai molempien sikiöiden menehtymiseen, kuin jos raskaus olisi normaali "yksöisraskaus". Myös ennenaikainen synnytys on tyypillistä kaksosraskauksille, samoin vauvojen pienipainoisuus.

Minua kiinnostaa nyt lähinnä, miten ihmeessä jaksan töissä tulevat kuukaudet. Voihan tietysti olla niinkin, että tämä keskeytyy alkuunsa, mutta silloinkin henkisiä jaksamisongelmia lienee tiedossa."

Olen näköjään ollut aika pessimistisellä mielellä - ehkä päivittäinen yökkäily oli ilmeni henkisenäkin pahoinvointina. Lääkäri kommentoi miten "huonon värinen" olin, heh... Jotenkin sen aistii tuosta merkinnästä!

Raskausviikko 23+5: Vauvoista ja alieneistä

Näin Alien-leffan pari vuotta sitten, enkä muista sen tehneen minuun mitään aivan lähtemättömän suurta vaikutusta, lukuun ottamatta sitä karmivaa kohtausta, jossa alien (Alien?) pyrkii ulos Sigourney Weaverin vatsasta - siis vatsan läpi. Onneksi silloin olin autuaan tietämätön siitä, miten vauvojen liikkeet parhaimmillaan paitsi tuntuvat, myös näkyvät vatsan pinnalla. Vaikka kuinka olen pariinkin otteeseen ultraäänessä nähnyt, mitä vatsassani kasvaa, vatsanahan tempoilu eri suuntiin tuntuu ja näyttää välillä todella oudolta.

Toisaalta, pitänee olla kiitollinen siitä, että vauvat liikuvat ja ovat ilmeisen aktiivisia.

En silti haluaisi nähdä Alienien jatko-osaa, Prometheusta, ainakaan seuraavan neljän kuukauden aikana. Siinä eräs hahmoista joutuu, huokaus, tekemään itselleen keisarileikkauksen, mikä on saanut näköjään teinipojatkin pyörtymään... Itse asiassa, onkohan niin, että raskaus ja synnytys on kauhuleffoissa aika harvinainenkin aihe, suhteutettuna ilmiön keskeisyyteen ihmiselämässä noin muuten, ja verrattuna esimerkiksi, no, kuolemaan? Onko aihe elokuvien tekijöille liiankin rankka - vai yksinkertaisesti liian etäällä käsikirjoittajien ja ohjaajien pääasiassa miehisestä kokemusmaailmasta? Alienien lisäksi minulle tulee mieleen lähinnä Lars von Trierin Riget-sarja ja Udo Kierin siinä esittämä hirviö"vauva", alla...

Tai voi tietysti olla, että aihetta on käsitelty paljonkin, olen vain onnistunut välttämään raskausteemaiset kauhupätkät. Ehkä se on ollut parhaakseni - saattaa olla, etten olisi koskaan uskaltanut yrittää raskaaksi tulemista, mikäli vilkasta mielikuvitustani olisi vielä entisestään ruokittu.

Raskaus ei tosiaan ennakolta tuntunut minusta mitenkään maailman houkuttelevimmalta olotilalta. Jossain vaiheessa jopa kammosin ajatustakin - lähinnä sitä, miten sikiö, täysin tuntematon ja periaatteessa ennustamattomasti käyttäytyvä otus, kasvaisi kehossani ilman että oikeastaan tietäisin etukäteen, mitä sieltä on aikanaan syntymässä. Kammotus ei suinkaan liittynyt synnytykseen tai lapsiin sinänsä vaan nimen omaan raskauteen ja ehkä myös raskauden perustavaa laatua olevaan hallitsemattomuuteen ja ennakoimattomuuteen, sanalla sanoen fyysisyyteen. Olin pitkään aivan varma, että minussa olisi jotain biologisesti poikkeavaa, minkä vuoksi en edes voisi tulla raskaaksi ja mikä ilmenisi nimenomaan kuvatunlaisena "raskauskammotuksena".

En tiennyt, miten hyvin kehittynyt ultraäänitekniikka ja raskauden seuranta Suomessa on, ennen kuin pääsin itse niistä osalliseksi. Oli todella huojentavaa nähdä, että kohdussa venyttelevillä vauvoilla oli oikea määrä oikeilla paikoillaan olevia raajoja ja viisi sormea ja varvasta  kunkin täydennyksenä. Silti tietty stressi sikiöiden kehityksestä vaivaa edelleen, varsinkin kun kyseessä on kaksosraskaus. En olisi silti koskaan voinut ennakoida, että raskaus tuntuu minusta näinkin luontevalta olotilalta. Ainakin toistaiseksi.