Raskausviikko 35+1&2: Synnytyskertomus

Synnytys käynnistettiin siis ballongilla kellon ollessa muistaakseni noin kymmenen aamulla. Ballongin kanssa esimerkiksi vessassa käynti oli hyvin hankalaa ja kivuliasta. Lääkäri kertoi, että synnytyksen käynnistyminen tällä menetelmällä saattaisi kestää parista tunnista jopa neljään vuorokauteen. Tässä vaiheessa aloin miettiä, miksi ihmeessä ei sitten päädytty yksinkertaisesti sektioon? Olisiko minun pitänyt vaatia sitä, olisiko sitä kannattanut vaatia?

Onneksi en joutunut odottelemaan vuorokausia. Iltapäivällä kolmen maissa kutsuin hoitajan huoneeseen, sillä huomasin pientä verenvuotoa alapäästä enkä ollut varma, kuuluiko tämä nyt asiaan. Hoitaja kokeili kohdunsuutani ja totesi sen olevan nyt 3 cm auki, joten ballong-viritelmä voitaisiin poistaa. Luojan kiitos. Olo tuntui suorastaan vapautuneelta. No, en tiennyt mitä olisi tulossa...

Tässä vaiheessa mieheni oli jo tullut paikalle, onneksi, sillä kohta kaikki henkinen ja fyysinen tuki oli tottavie tarpeen. Neljän maissa minut siirrettiin erikoistarkkailuun huoneeseen, jossa oli kolme muutakin potilasta. Minut kiinnitettiin antureihin, joilla vauvojen sydänääniä voitaisiin seurata tehostetusti. Hoitaja ilmoitti, että enää ei odoteltaisi vaan "puhkaistaisiin kalvot". Se ei kuulemma sattuisi. Toimenpiteen saapui tekemään onneksi aika sympaattisen oloinen lääkäri.

Kalvojen puhkaisu ei tosiaankaan sattunut. Ulos pulpahtanut lapsivesi tuntui lämpimältä ja runsaalta. Nyt oli selvästikin tosi kyseessä. Noin vartin kuluttua alkoivat supistukset. Ne olivat heti järkyttävän kivuliaita. Esimerkiksi puhuminen niiden aikana oli mahdotonta. Sain vahvaa kipulääkettä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hoitaja toi jumppapallon, jonka päällä tasapainoilu oli kuulemma auttanut joitakuita, mutta en voinut edes liikkua. Tiesin, että synnytysosastolla saisi ilokaasua ja epiduraalia, miksiköhän emme olleet jo siellä?

Noin tunnin odottelun jälkeen saimme luvan lähteä synnytysosastolle. Hoitaja auttoi minut pyörätuoliin, minut kärrättiin hissiin ja laskeuduimme Naistenklinikan alimpaan kerrokseen. Olin odottanut kuulevani synnytystuskissaan kärvistelevien kanssasisarten huutoja synnytyshuoneista, mutta osasto oli toistaiseksi hiljainen. Osasto 42:n kätilö toivotti hyvää synnytystä, hänen työvuoronsa oli päättynyt eikä hän jostain syystä halunnut jäädä huvikseen synnytykseni yleisöksi...

Olimme nyt kolkossa huoneessa, jossa oli hämärää ja vihreäkaakeliset seinät (lähinnä tämä on jäänyt mieleen). Kätilö pyysi minua nousemaan sängylle ja opasti ilokaasun hengityksessä. Olin innoissani, sillä olin kuullut, että ilokaasusta tulisi ikäänkuin hieman humalaan ja juuri sellaista olotilaa nyt tarvitsisin! Olin kuitenkin hieman pettynyt, että mitään pelastusta ei seurannutkaan, vaan edelleen tiuhaan jatkuvat supistukset olivat kammottavan kivuliaita. Puristin kaikin voimin ilokaasumaskia ja keskitin kaiken energiani hengittämiseen.

Kivut olivat kuitenkin aivan sietämättömiä ja tuntui, että vajosin niiden myötä jonnekin syvälle, primitiiviselle tasolle (myöhemmin synnytyskertomuksessa luki merkintä "vaikeahoitoisen potilaan valmistelu toimenpiteeseen", eipä mikään ihme!). En kerta kaikkiaan jaksanut skarpata ja olla yhteistyökykyinen, olin maannut kuukauden aloillani ja odottanut, halusin vain kaiken olevan pian ohi. Minusta alkoi tuntua enemmänkin kuolinkamppailulta kuin synnytykseltä, jotenkin pelkäsin enemmän oman selviämiseni puolesta kuin vauvojen, jotka näyttivät sydänkäyrien perusteella voivan hyvin. Aloin ymmärtää itsemurhan tekijöitä ja eutanasiaa haluavia. Olikohan siihen joku tietty syy, että synnytysosasto oli ikkunattomassa kellarikerroksessa? Minusta tuntui, että olisin halunnut paeta jonnekin, lopettaa synnyttämisen, perua koko jutun.

Anestesialääkäri tuli iskemään minuun epiduraalitipan, se ei auttanut, iskettiin uudestaan, ja sitten kipu muuttui yhtäkkiä vähän lievemmäksi. Nyt oli kulunut nelisen tuntia kalvojen puhkaisusta ja supistusten käynnistymisestä. Kohdunsuu ei ollut auennut kuitenkaan juuri ollenkaan edellisestä tarkistuksesta.

Noin tunnin kuluttua kivut palasivat ja anestesialääkäri kutsuttiin taas paikalle. Minua alkoi jo nolottaa. Olin varmaankin erityisen vaikea tapaus. Kätilö tutki kohdunsuuta eikä siinä ollut edelleenkään muutosta usean tunnin takaiseen tilanteeseen. Jos kohdunsuu ei alkaisi pian aukenemaan, päädyttäisiin sektioon.

Vuorokausi vaihtui toiseksi. Yli kuusi tuntia jatkuneiden supistusten jälkeen aloin yhtäkkiä tuntemaan repivää kipua nivusissa, pahempaa kuin mikään mitä olin aiemmin kokenut, ikinä. Tunsin valtavaa painetta jossain lantion keskivaiheilla. Ensimmäinen vauva taisi vihdoin olla tulossa. Kätilö kokeili taas kohdunsuuta - se oli kymmenen senttiä auki ja voisin ryhtyä ponnistamaan. Huone täyttyi samassa ihmisistä - paikalla oli kolme lääkäriä ja kolme kätilöä, joista kaikki osallistuivat aktiivisesti synnytyksen avustamiseen ja lisäksi yksi lääkäri (?), joka oli mukana käsittääkseni vain ihmettelemässä.

Minulla ei ollut mitään käsitystä oikeista hengitystekniikoista tai ponnistustavoista. Minulla ei ollut juurikaan lihasvoimaa kuukauden vuodelevon jäljiltä. Ponnistaminen tuntui mahdottomalta. Yritin ja yritin, mutta vauva pysyi tiukasti jossain synnytyskanavani puristuksissa. Vauvan mustan tukan peittämä päälaki näkyi kuulemma jo, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin sen pungerrettua ulos, voimani olivat täysin lopussa. Tässä vaiheessa, kun ponnistelua oli kestänyt noin vartti, vauvan sydänäänet alkoivat laskea. Ei auttanut muu, kuin turvautua episiotomiaan ja imukuppiin.

Yli seitsemän tunnin kärsimysten jälkeen tummatukkainen, kaksi ja puolikiloinen poika tuli maailmaan. Vauvaa näytettiin minulle, sen silmät olivat tiukasti kiinni ja se oli hieman harmaa. Se oli suloinen. En saanut edes koskea vauvaan, sillä se kuljetettiin pikavauhtia viereiselle valvontaosastolle - en tiennyt miksi (myöhemmin sain kuulla, että sillä oli ollut hengitysvaikeuksia).

Tässä vaiheessa hoitohenkilökunnalle tuli kiire. Ilmeisesti episiotomia oli tehty niin, että viilto oli osunut suoraan johonkin isoon verisuoneen, josta pulppusi nyt verta lääkärin sanoin "reippaasti".  Haavan kiinni ompelemiseen tarvittavat instrumentit olivat kuitenkin jossain toisessa huoneessa.

Nyt olin viimeistäänkin saanut aivan tarpeekseni synnyttämisestä. Olen usein pyörtynyt verikokeeseenkin, mutta nyt olin mahdollisesti vuotamassa kuiviin. Minusta tuntui, että kuolisin, mutta kukaan ei vai ollut vielä uskaltanut kertoa sitä minulle. Tässäkö minun elämäntehtäväni sitten oli? Mahtaisivatkohan lapsetkaan selviytyä? Naamalleni painettiin happimaski, mutta minusta tuntui, että pyörtyisin silti. En pyörtynyt, en kuollut.

Ompeluvälineet löytyivät onneksi ja haava saatiin kiinni. Valitettavasti sisälläni oli kuitenki vielä toinen vauva, jonka ulostulon kannalta tehty ommel oli aivan liian tiukka. Lääkäri joutui siis avaamaan tikkinsä uudestaan ja vetämään tyttövauvan ulos imukupilla. En taaskaan uskaltanut katsoa mitä oikein oli tapahtumassa. Vasta hetken päästä näin pienen tytön. Tyttö oli poikaa pienempi, yhtä harmaa ja näytti kaljulta. Imukuppi oli jättänyt päälaelle pyöreän jäljen. Elääkö se? kysyin. En muista, vastasiko kukaan mitään, mutta huudosta kuulin, että kyllä se elossa oli. Myös tyttö kuljetettiin veljensä tavoin pikavauhtia ulos huoneesta ja haavojani ryhdyttiin kursimaan kiinni.

Raskausviikko 35+1: Synnytyksen käynnistys

Sen jälkeen, kun minulla oli diagnosoitu hepatogestoosi eli raskauden aikainen maksan toimintahäiriö, vauvojen sydänkäyriä mittailtiin kolmasti päivässä. On nimittäin mahdollista, että hepatogestoosi aiheuttaa vauvan äkkikuoleman (juuri tätä termiä minut sairaalaan otettaessa tutkinut lääkäri käytti). Pahimmillaan sain makoilla anturit vatsallani puolisentoista tuntia kerrallaan.

Sain lääkitystä hepatogestoosiin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Erityisesti sappiarvot pysyivät huimissa lukemissa - parhaimmillaankin yli 50.  Ei ollut mitään takeita siitä, että tulisin edes synnyttämään eläviä lapsia, jos tilanne oli tällainen. Miksi synnytystä ei yksinkertaisesti käynnistettäisi?

Päivät kuluivat ja erityisesti viikonloppu oli kiduttava. Silloin lääkärit eivät ainakaan tekisi mitään ratkaisuja. 36. raskausviikko alkoi toiveita herättäen maanantaista ja aamuvuoron kätilö tulikin heti kertomaan, että nyt synnytys sitten pantaisiin käyntiin. Lääkäri oli kuulemma valmiina ottamaan minut vastaan heti.

Tutkimushuoneessa minua pyydettiin nousemaan tutkimuspöydälle erittäin hankalalta tuntuvaan 'gynegologiseen asentoon' ja lääkäri ilmoitti häntä avustaneelle hoitajalle, että minulle asettaisiin "ballonki". En nyt mene yksityiskohtiin, mutta ballongin, eli eräänlaisen reiteen teipattavan katetrin, jonka päässä on pieni vesitäytteinen pallo, tarkoituksena on avata kohdunsuuta. Minulle ei tosin selitetty mitään siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja missä aikataulussa.

Ballongin asettaminen tuntui inhottavalta, lähinnä siksi, että minua puistatti ajatus minkään vieraan esineen tunkemisesta sisääni. Olinkin vähällä pyörtyä tutkimuspöydälle ja minut kuljetettiin pyörätuolella takaisin huoneeseeni. Tulevina tunteina saisin kuulemma mittailla osaston käytäviä mielin määrin ja käydä jopa ulkona.

Raskausviikot 33 ja 34: Odottelua

Raskausviikolla 32+2 pääsin kotiin, vietettyäni sairaalassa neljä ikuisuudelta tuntunutta vuorokautta. Minun tulisi pysytellä vaakatasossa ainakin siihen asti, kunnes raskausviikko 34 oltaisiin saatu päätökseen - parin viikon ajan. Kohdunkaula oli palautunut hieman ja vauvat vaikuttivat hyvinvoivilta. Koko raskausviikon 33 makasin siis sohvalla tai sängyssäni. Nousin satunaisesti syömään, mutta eipä sekään houkutellut, sillä istuminen alkoi tuottaa suurempia ja suurempia vaikeuksia. Ruokaakaan minuun ei tuntunut mahtuvan ja napani oli kadonnut jonnekin. En uskaltanut juoda kahvia, sillä olin lukenut jostain, että se saattaisi käynnistää synnytyksen.

Sunnuntai-iltana tunsin voimakkaita supistuksia ja soitin hädissäni päivystykseen. Minua pyydettiin tulemaan paikalle heti ja iskettiin kiinni supistuksia ja vauvojen sykkeitä mittaaviin antureihin. Jouduin jälleen osastolle. Tällä kertaa vietin siellä kolme vuorokautta, sen jälkeen pääsin taas kotiin jatkamaan lepohoitoa.

Perjataina, raskausviikolla 33+5, minulla oli taas lääkärin tarkastus. Olin yöllä herännyt siihen, että sääreni kutisivat omituisesti, mutta laitoin sen liian kuivan ihon ja säärikarvojen ajelun piikkiin. Menin sairaalaan taksilla, sillä pelkkä ajatuskin kilometrin kävelystä bussipysäkille kauhistutti. Synnytyshän voisi käynnistyä milloin tahansa. Taksikuski oli mukava nainen, joka kertoi rohkaisevasti aviomiehensä syntyneen kilon painoisena, mutta olevan silti ihan normaali mies nykyisin.

Naistenklinikalla aikani oli puolitoista tuntia myöhässä. Lääkäri oli harvinaisen tyly ja kovakourainen ja hiillosti minua synnytystavan valinnasta. Eikö sitä olisi kannattanut jo miettiä? Vastaanottoa leimasi hätäily ja normaalistakin lyhentynyt pinnani paukahti täysin. Ei kai ollut minun asiani 'tilata' tiettyä synnytystapaa, enhän minä ollut mikään synnytyslääkäri. Joka tapauksessa kaikki kohtaamani lääkärit olivat kuitenkin aina puhuneet alatiesynnytyksen puolesta, joten sektiota ei kehdannut edes ryhtyä vaatimaan. Vastaanotto loppui lyhyeen ja unohdin kokonaan mainita oudosta kutinastani.

Viikonloppuna kutina jatkui ja googlailin raskaushepatoosia. Minua kutitti lähinnä sääristä ja kasvoista, kun hepatoosin oireisiin kuuluisi lukemani mukaan lähinnä jalkapohjien, kämmenten ja vatsan kutina. En siis soittanut päivystykseen vaikka pari kertaa olin jo näppäilemässä tuttua numeroa. Vasta maanantaina soitin neuvolaan ja kun pitkän jonotuksen jälkeen pääsin läpi, terveydenhoitaja laittoi minulle heti lähetteen laboratoriokokeisiin seuraavaksi aamuksi.
Ihan varmuuden vuoksi, vaikka kuvailemani kutina ei tosiaankaan paikantunut hepatoosille ominaisiin paikkoihin.

Seuraavana päivänä, raskausviikolla 34+2, vanhempani olivat tulossa käymään. Ehtisin kuitenkin hyvin käväistä aamulla terveysasemalla verikokeessa. Voin surkeasti jouduttuani paastoamaan koko yön. Kutinaa ei ihme kyllä juurikaan enää tuntunut. Verikokeen ottanut hoitaja ilmoitti, että tulokset tulisivat vielä sama päivänä ja puolilta päivin neuvolasta tosiaan soitettiin. Maksa-arvot olivat noin nelinkertaiset normaaliin nähden, sappiarvoja vielä odotettiin. Parin tunnin kuluttua nekin selvisivät: sappihappojen lukema oli 77, kun normaali arvo olisi ollut alle kymmenen. Minua pyydettiin lähtemään pikaisesti Naistenklinikalle.