Osastolla

En ollut sitten oman vauvaikäni, jolloin joudin lonkkavikojeni vuoksi makaamaan sairaalassa pitkiäkin aikoja yhteen menoon, joutunut olemaan sairaalassa. Olin jokseenkin hämmentynyt tilanteesta. Minulle osoitettiin sänky ja mukava kätilö tuli kertomaan, etten saisi vessakäyntejä lukuunottamatta olla muussa asennossa kuin vaakatasossa. Ruokakin tuotaisiin vuoteeni vierelle, sillä istuminen ei nyt oikein tullut kyseeseen. Kätilö toi naistenlehtiä ja mehua. Sitten sain takalistooni kortisonipiikin. Minuutit kuluivat, sitten tunnit. Ahdisti. Olin tuntevani supistuksia - mistä ihmeestä saatoin tietää, avasivatko ne kohdun suuta? Mistä tiesin, milloin synnytys käynnistyisi? Soitin hoitajan huoneeseen, sain supistuksia estävän lääkkeen. Soitin hätääntyneitä puheluita miehelleni, äidille, kaverilleni, joka oli tulossa meille kylään ja joka nyt joutui etsimään uuden yöpymispaikan. Aika kului uskomattoman hitaasti. Viereisessä sängyssä makasi kaunis, minua nuorempi nainen, hän ei suostunut juttelemaan juurikaan. Aina kun nainen nousi mennäkseen vessaan tai syömään, jotain nestemäistä kuulosti tippuvan lattialle. Lapsivettä. Mistä tietäisin, milloin omat lapsiveteni menisivät? En uskaltanut edes torkkua.

Illalla mieheni tuli käymään. Iltavuoron kätilö kysyi, haluaisimmeko, että "veeveeoolta tultaisiin juttelemaan". Mistä? Mitä? Oltiinko meille tarjomassa jotain erityistuen tarvitsijoiden asuntoja tms.? Selvisi, että kyseessä oli "vastasyntyneiden valvontaosasto", jonne pienenä syntyneet vietäisiin ottamaan vauhtia elämäänsä. Sanoin, että joo, toki se sopii. Niinpä huoneeseeni tuli jälleen oikein ystävällisen oloinen nainen, joka selitti, millaista hoitoa keskosvauvat saisivat osastolla. Joo, joo, hieno juttu, nyökkäilin sängyn pohjalta. Kaikki tuntui epätodelliselta. Enhän minä ollut vielä synnyttämässä, en ollut ollenkaan valmis ottamaan vastaan tällaista informaatiota. Laitoin kätilön antamat esitteet yöpöydän laatikkoon niitä vilkaisematta.

Seuraava yö oli hirveä, minusta tuntui, että koko ajan supisteli, vasta kovettui säännöllisin väliajoin. Toinen vauva takoi jollain ruumiinosallaan lantiotani tahtoen selvästi ulos. Toinen kiemurteli, kouristeli? Minun oli vaikea hengittää. Neljältä kutsuin hoitajan, sain supistuksenestäjiä ja särkylääkkeen. Lääkkeet tuntuivat auttavan hieman.

Launtaina tunsin oloni sairaaksi, kortisoni nosti poskiin kuumotuksen. Sairaalan muodottomat pyjamat tekivät minusta potilaan. Halusin jotain muuta ajateltavaa kuin raskauden, keskosuuden, sairaalan, kamalan epävarmuuden johon mistään pillereistä ei ollut nyt apua. Avasin sattumalta mukanani olleen Miika Nousiaisen Metsäjätin -  metsäteollisuutta käsittelevässä romaanissa tuskin käsiteltäisiin vauvoja. Olin valitettavasti väärässä - toinen päähenkilöistä tulee kirjassa huonokuntoisen, pari kuukautta etuajassa syntyneen keskosen isäksi. Sen sijaan, että konsulttina työskentelevä menestynyt mies lähettäisi kavereilleen perinteisen, kliseisen tekstiviestin noin kolme ja puolikiloisesta keskivertovauvasta ja hyvinvoivasta perheestä, hän naputteleekin tekstarin, jossa kerrotaan huonokuntoisesta, elämästään taistelevasti vauvasta (jotenkin noin, muistaakseni). Omaan laskettuun aikaani oli kaksi kuukautta. Mitenkähän tuttavat reagoisivat tuollaiseen viestiin, kuinka moni ottaisi sen jälkeen yhteyttä?

Sunnuntai-iltana: Madonnan keikka Olympia-stadionilla. Jumputus kuului avonaisesta ikkunasta huoneeseeni. Muistin iltapäivälehden otsikon jostain menneisyydestä: "Madonna oli kuolla synnytykseen." Siitä oli pakko olla todella kauan, olihan Madonna jo kauan sitten kaiketi ylittänyt synnytysiän. Telkkarissa Lontoon Olympialaiset - koskahan mahtaisin pystyä taas lenkkeilemään? Lueskelin Suvi-Anne Siimeksen muistelmia, ainoaa etäisesti mielenkiintoista teosta osaston kirjahyllyssä.  Siimes oli tullut äidiksi jo 18-vuotiaana, alle kaksikymppisenä hän oli jo kahden lapsen äiti. Mietin millaista elämä olisi ollut teini-ikäisten lasten kanssa - vastahan olin selvinnyt omasta pitkittyneestä murrosiästäni? Mitä jos olisin maanut tällä osastolla jo 15 vuotta sitten?

Avasin yöpöydän laatikon, sen jonne olin survaissut valvontaosaston kätilön antamat keskosesitteet, ja aloin selailla papereita. Silloin se iski, kamala todellisuus. Kuvia pienistä ihmisistä, jotka eivät olleet pyöreäposkisia Anne Geddes-vauveleita, vaan pelkkää luuta ja punertavaa nahkaa, täynnä letkuja. Selvitystä siitä, miten lapset tarvitsisvat ehkä hengitysapua, syömisapua, apua selviämiseen hengissä. Ajatuksessa, että tulisin kaksosten vanhemmaksi, oli ollut tarpeeksi työstämistä. Nyt minusta tulisi ehkä myös ennenaikaisten vauvojen vanhempi. Ei minusta olisi siihen, ei minusta oikeastaan ollut edes äidiksi.

Mitä sitten tapahtuikaan: Raskausviikko 33

Yllätän itseni ja päätän jatkaa tämän blogin kirjoittamista. Edellisestä viestistä näyttää olevan neljä kuukautta. Elämä oli kyllä silloin 'hieman' erilaista!

Joskus seitsemännen raskauskuukauden vaiheilla aloin ihmetellä, miten onnekas olin siihen asti ollutkaan raskauteni kanssa. Vauvat olivat kasvaneet tasaisesti, verenpaineeni oli hienoissa lukemissa ja painoni oli noussut maltillisesti. Olin kuitenkin todella huolissani vauvoista koko ajan enkä esimerkiksi uskaltanut ostaa juurikaan mitään lastentarvikkeita, miettiä nimiä tai muutenkaan ajatella elämää synnytyksen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen epävarmuus varmaankin johtui siitä, että olin ennen raskauttani voimakkaasti uskonut, että minun olisi jostain syystä vaikeaa tulla raskaaksi ja kun kaksosraskaus todisti tämän uskon oikein kunnolla vääräksi, niin ajatukseen oli jotenkin vaikeaa sopeutua.  No - raskausviikolla 31 vihdoin uskaltauduin ostamaan nettihuutokaupasta turvakaukalot, vaunut ja vaunukopat. Niitä sitten ajeltiin noutamassa ympäri Etelä-Suomea.

Vauvojen tulon vaatimia uudelleenjärjestelyjä pienessä asunnossamme emme myöskään olleet tehneet yhtään aikaisemmin. Niinpä sitten vielä elokuun alussa kanniskelin äitiyspakkauksen painoisia kirjalaatikoita huoneesta toiseen asunnossa ja avustin remonttihommissa. Olen normaalisti kotiasioiden hoitamisessa todella laiska, joten en voinut hyvällä omallatunnolla nytkään levätä.

10.8., raskausviikolla 32+5, minulle oli varattu Naistenklinikalla lääkäri ultrausta varten kello 11.15. Kaverini oli tulossa viikonloppuna meille yöksi, joten ehtisin toki hyvin häntä vastaan asemalle puoli yhdeksi. Aamu ei alkanut hyvin - nukuin pommiin ja vielä kymmeneltä olin sängyssä. Sitten tulikin kiire vetää vaatteet niskaan ja jopa pieniä juoksuaskelia ottaen kipaista bussipysäkille. Onneksi jo varttia vaille yksitoista olin Naistenklinikalla ja harvinaista kyllä, lääkäri oli etuajassa, kun pahimmillaan olin tottunut puolenkintoista tunnin myöhästymisiin.

Lääkäri oli kerrankin ihan mukava ja kyseli, miten raskaus oli mennyt. No, hyvinhän se oli mennyt, mitä nyt olo alkoi tuntua, heh heh, hieman raskaalta, kun kohtu oli jo sen kokoinen mitä normaalisti yksikköraskauden lopussa. Sitten ultrattiin. B-tyttö liikkui vilkkaasti ja oli kasvanut normaalisti. Koko kroppaa ei enää saatu näkymään kuvassa, olihan lapsi jo melkein parikiloinen. Entä sitten A-poika? Ultraaminen olikin vaikeampaa. Poika oli nimittäin asettunut kohdussa niin alas, pää tukevasti lantiossani kiinni, että mittojen ottaminen oli mahdotonta. Lääkäri kiirehti tutkimaan kohdun kaulan, siis sen vähän, mitä enää oli jäljellä - 0,9 cm. Kohdun suu oli pehmentynyt.

Edellinen ultraus oli ollut 4 viikkoa aiemmin, silloin kohdun kaulaa oli vielä 3 cm jäljellä. Miksi ihmeessä minua ei oltu tutkittu siinä välissä kertaakaan, puhisin, olihan kaksosraskaus riskiraskaus, mitä minulle koko ajan oli tolkutettu? Siinä tapauksessa olisin voinut hyvällä omallatunnolla kieltäytyä toimimasta remonttiapuna. No, nyt ei auttanut murehtia - minut otettaisiin osastolle  saamaan kortisonipiikkejä, jotka vahvistaisivat vauvojen keuhkoja. Sillä nyt ne saattaisivat syntyä milloin tahansa.

- Siinä menee kai muutama tunti? kysäisin. - Muutama päivä! vastasi lääkäri. Tutkimuksessa avustanut kätilö lopetti Iltalehden sivuilla surfaillunsa ja lähti saattamaan minua hissiin ja sitä kautta neloskerrokseen, osastolle 42.