perjantai 30. marraskuuta 2012

Mitä sitten tapahtuikaan: Raskausviikko 33

Yllätän itseni ja päätän jatkaa tämän blogin kirjoittamista. Edellisestä viestistä näyttää olevan neljä kuukautta. Elämä oli kyllä silloin 'hieman' erilaista!

Joskus seitsemännen raskauskuukauden vaiheilla aloin ihmetellä, miten onnekas olin siihen asti ollutkaan raskauteni kanssa. Vauvat olivat kasvaneet tasaisesti, verenpaineeni oli hienoissa lukemissa ja painoni oli noussut maltillisesti. Olin kuitenkin todella huolissani vauvoista koko ajan enkä esimerkiksi uskaltanut ostaa juurikaan mitään lastentarvikkeita, miettiä nimiä tai muutenkaan ajatella elämää synnytyksen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen epävarmuus varmaankin johtui siitä, että olin ennen raskauttani voimakkaasti uskonut, että minun olisi jostain syystä vaikeaa tulla raskaaksi ja kun kaksosraskaus todisti tämän uskon oikein kunnolla vääräksi, niin ajatukseen oli jotenkin vaikeaa sopeutua.  No - raskausviikolla 31 vihdoin uskaltauduin ostamaan nettihuutokaupasta turvakaukalot, vaunut ja vaunukopat. Niitä sitten ajeltiin noutamassa ympäri Etelä-Suomea.

Vauvojen tulon vaatimia uudelleenjärjestelyjä pienessä asunnossamme emme myöskään olleet tehneet yhtään aikaisemmin. Niinpä sitten vielä elokuun alussa kanniskelin äitiyspakkauksen painoisia kirjalaatikoita huoneesta toiseen asunnossa ja avustin remonttihommissa. Olen normaalisti kotiasioiden hoitamisessa todella laiska, joten en voinut hyvällä omallatunnolla nytkään levätä.

10.8., raskausviikolla 32+5, minulle oli varattu Naistenklinikalla lääkäri ultrausta varten kello 11.15. Kaverini oli tulossa viikonloppuna meille yöksi, joten ehtisin toki hyvin häntä vastaan asemalle puoli yhdeksi. Aamu ei alkanut hyvin - nukuin pommiin ja vielä kymmeneltä olin sängyssä. Sitten tulikin kiire vetää vaatteet niskaan ja jopa pieniä juoksuaskelia ottaen kipaista bussipysäkille. Onneksi jo varttia vaille yksitoista olin Naistenklinikalla ja harvinaista kyllä, lääkäri oli etuajassa, kun pahimmillaan olin tottunut puolenkintoista tunnin myöhästymisiin.

Lääkäri oli kerrankin ihan mukava ja kyseli, miten raskaus oli mennyt. No, hyvinhän se oli mennyt, mitä nyt olo alkoi tuntua, heh heh, hieman raskaalta, kun kohtu oli jo sen kokoinen mitä normaalisti yksikköraskauden lopussa. Sitten ultrattiin. B-tyttö liikkui vilkkaasti ja oli kasvanut normaalisti. Koko kroppaa ei enää saatu näkymään kuvassa, olihan lapsi jo melkein parikiloinen. Entä sitten A-poika? Ultraaminen olikin vaikeampaa. Poika oli nimittäin asettunut kohdussa niin alas, pää tukevasti lantiossani kiinni, että mittojen ottaminen oli mahdotonta. Lääkäri kiirehti tutkimaan kohdun kaulan, siis sen vähän, mitä enää oli jäljellä - 0,9 cm. Kohdun suu oli pehmentynyt.

Edellinen ultraus oli ollut 4 viikkoa aiemmin, silloin kohdun kaulaa oli vielä 3 cm jäljellä. Miksi ihmeessä minua ei oltu tutkittu siinä välissä kertaakaan, puhisin, olihan kaksosraskaus riskiraskaus, mitä minulle koko ajan oli tolkutettu? Siinä tapauksessa olisin voinut hyvällä omallatunnolla kieltäytyä toimimasta remonttiapuna. No, nyt ei auttanut murehtia - minut otettaisiin osastolle  saamaan kortisonipiikkejä, jotka vahvistaisivat vauvojen keuhkoja. Sillä nyt ne saattaisivat syntyä milloin tahansa.

- Siinä menee kai muutama tunti? kysäisin. - Muutama päivä! vastasi lääkäri. Tutkimuksessa avustanut kätilö lopetti Iltalehden sivuilla surfaillunsa ja lähti saattamaan minua hissiin ja sitä kautta neloskerrokseen, osastolle 42.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti