Raskausviikolla 32+2 pääsin kotiin, vietettyäni sairaalassa neljä ikuisuudelta tuntunutta vuorokautta. Minun tulisi pysytellä vaakatasossa ainakin siihen asti, kunnes raskausviikko 34 oltaisiin saatu päätökseen - parin viikon ajan. Kohdunkaula oli palautunut hieman ja vauvat vaikuttivat hyvinvoivilta. Koko raskausviikon 33 makasin siis sohvalla tai sängyssäni. Nousin satunaisesti syömään, mutta eipä sekään houkutellut, sillä istuminen alkoi tuottaa suurempia ja suurempia vaikeuksia. Ruokaakaan minuun ei tuntunut mahtuvan ja napani oli kadonnut jonnekin. En uskaltanut juoda kahvia, sillä olin lukenut jostain, että se saattaisi käynnistää synnytyksen.
Sunnuntai-iltana tunsin voimakkaita supistuksia ja soitin hädissäni päivystykseen. Minua pyydettiin tulemaan paikalle heti ja iskettiin kiinni supistuksia ja vauvojen sykkeitä mittaaviin antureihin. Jouduin jälleen osastolle. Tällä kertaa vietin siellä kolme vuorokautta, sen jälkeen pääsin taas kotiin jatkamaan lepohoitoa.
Perjataina, raskausviikolla 33+5, minulla oli taas lääkärin tarkastus. Olin yöllä herännyt siihen, että sääreni kutisivat omituisesti, mutta laitoin sen liian kuivan ihon ja säärikarvojen ajelun piikkiin. Menin sairaalaan taksilla, sillä pelkkä ajatuskin kilometrin kävelystä bussipysäkille kauhistutti. Synnytyshän voisi käynnistyä milloin tahansa. Taksikuski oli mukava nainen, joka kertoi rohkaisevasti aviomiehensä syntyneen kilon painoisena, mutta olevan silti ihan normaali mies nykyisin.
Naistenklinikalla aikani oli puolitoista tuntia myöhässä. Lääkäri oli harvinaisen tyly ja kovakourainen ja hiillosti minua synnytystavan valinnasta. Eikö sitä olisi kannattanut jo miettiä? Vastaanottoa leimasi hätäily ja normaalistakin lyhentynyt pinnani paukahti täysin. Ei kai ollut minun asiani 'tilata' tiettyä synnytystapaa, enhän minä ollut mikään synnytyslääkäri. Joka tapauksessa kaikki kohtaamani lääkärit olivat kuitenkin aina puhuneet alatiesynnytyksen puolesta, joten sektiota ei kehdannut edes ryhtyä vaatimaan. Vastaanotto loppui lyhyeen ja unohdin kokonaan mainita oudosta kutinastani.
Viikonloppuna kutina jatkui ja googlailin raskaushepatoosia. Minua kutitti lähinnä sääristä ja kasvoista, kun hepatoosin oireisiin kuuluisi lukemani mukaan lähinnä jalkapohjien, kämmenten ja vatsan kutina. En siis soittanut päivystykseen vaikka pari kertaa olin jo näppäilemässä tuttua numeroa. Vasta maanantaina soitin neuvolaan ja kun pitkän jonotuksen jälkeen pääsin läpi, terveydenhoitaja laittoi minulle heti lähetteen laboratoriokokeisiin seuraavaksi aamuksi.
Ihan varmuuden vuoksi, vaikka kuvailemani kutina ei tosiaankaan paikantunut hepatoosille ominaisiin paikkoihin.
Seuraavana päivänä, raskausviikolla 34+2, vanhempani olivat tulossa käymään. Ehtisin kuitenkin hyvin käväistä aamulla terveysasemalla verikokeessa. Voin surkeasti jouduttuani paastoamaan koko yön. Kutinaa ei ihme kyllä juurikaan enää tuntunut. Verikokeen ottanut hoitaja ilmoitti, että tulokset tulisivat vielä sama päivänä ja puolilta päivin neuvolasta tosiaan soitettiin. Maksa-arvot olivat noin nelinkertaiset normaaliin nähden, sappiarvoja vielä odotettiin. Parin tunnin kuluttua nekin selvisivät: sappihappojen lukema oli 77, kun normaali arvo olisi ollut alle kymmenen. Minua pyydettiin lähtemään pikaisesti Naistenklinikalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti