Näin Alien-leffan pari vuotta sitten, enkä muista sen tehneen minuun mitään aivan lähtemättömän suurta vaikutusta, lukuun ottamatta sitä karmivaa kohtausta, jossa alien (Alien?) pyrkii ulos Sigourney Weaverin vatsasta - siis vatsan läpi. Onneksi silloin olin autuaan tietämätön siitä, miten vauvojen liikkeet parhaimmillaan paitsi tuntuvat, myös näkyvät vatsan pinnalla. Vaikka kuinka olen pariinkin otteeseen ultraäänessä nähnyt, mitä vatsassani kasvaa, vatsanahan tempoilu eri suuntiin tuntuu ja näyttää välillä todella oudolta.
Toisaalta, pitänee olla kiitollinen siitä, että vauvat liikuvat ja ovat ilmeisen aktiivisia.
En silti haluaisi nähdä Alienien jatko-osaa, Prometheusta, ainakaan seuraavan neljän kuukauden aikana. Siinä eräs hahmoista joutuu, huokaus, tekemään itselleen keisarileikkauksen, mikä on saanut näköjään teinipojatkin pyörtymään... Itse asiassa, onkohan niin, että raskaus ja synnytys on kauhuleffoissa aika harvinainenkin aihe, suhteutettuna ilmiön keskeisyyteen ihmiselämässä noin muuten, ja verrattuna esimerkiksi, no, kuolemaan? Onko aihe elokuvien tekijöille liiankin rankka - vai yksinkertaisesti liian etäällä käsikirjoittajien ja ohjaajien pääasiassa miehisestä kokemusmaailmasta? Alienien lisäksi minulle tulee mieleen lähinnä Lars von Trierin Riget-sarja ja Udo Kierin siinä esittämä hirviö"vauva", alla...
Tai voi tietysti olla, että aihetta on käsitelty paljonkin, olen vain onnistunut välttämään raskausteemaiset kauhupätkät. Ehkä se on ollut parhaakseni - saattaa olla, etten olisi koskaan uskaltanut yrittää raskaaksi tulemista, mikäli vilkasta mielikuvitustani olisi vielä entisestään ruokittu.
Raskaus ei tosiaan ennakolta tuntunut minusta mitenkään maailman houkuttelevimmalta olotilalta. Jossain vaiheessa jopa kammosin ajatustakin - lähinnä sitä, miten sikiö, täysin tuntematon ja periaatteessa ennustamattomasti käyttäytyvä otus, kasvaisi kehossani ilman että oikeastaan tietäisin etukäteen, mitä sieltä on aikanaan syntymässä. Kammotus ei suinkaan liittynyt synnytykseen tai lapsiin sinänsä vaan nimen omaan raskauteen ja ehkä myös raskauden perustavaa laatua olevaan hallitsemattomuuteen ja ennakoimattomuuteen, sanalla sanoen fyysisyyteen. Olin pitkään aivan varma, että minussa olisi jotain biologisesti poikkeavaa, minkä vuoksi en edes voisi tulla raskaaksi ja mikä ilmenisi nimenomaan kuvatunlaisena "raskauskammotuksena".
En tiennyt, miten hyvin kehittynyt ultraäänitekniikka ja raskauden seuranta Suomessa on, ennen kuin pääsin itse niistä osalliseksi. Oli todella huojentavaa nähdä, että kohdussa venyttelevillä vauvoilla oli oikea määrä oikeilla paikoillaan olevia raajoja ja viisi sormea ja varvasta kunkin täydennyksenä. Silti tietty stressi sikiöiden kehityksestä vaivaa edelleen, varsinkin kun kyseessä on kaksosraskaus. En olisi silti koskaan voinut ennakoida, että raskaus tuntuu minusta näinkin luontevalta olotilalta. Ainakin toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti