Raskausviikko 35+1&2: Synnytyskertomus

Synnytys käynnistettiin siis ballongilla kellon ollessa muistaakseni noin kymmenen aamulla. Ballongin kanssa esimerkiksi vessassa käynti oli hyvin hankalaa ja kivuliasta. Lääkäri kertoi, että synnytyksen käynnistyminen tällä menetelmällä saattaisi kestää parista tunnista jopa neljään vuorokauteen. Tässä vaiheessa aloin miettiä, miksi ihmeessä ei sitten päädytty yksinkertaisesti sektioon? Olisiko minun pitänyt vaatia sitä, olisiko sitä kannattanut vaatia?

Onneksi en joutunut odottelemaan vuorokausia. Iltapäivällä kolmen maissa kutsuin hoitajan huoneeseen, sillä huomasin pientä verenvuotoa alapäästä enkä ollut varma, kuuluiko tämä nyt asiaan. Hoitaja kokeili kohdunsuutani ja totesi sen olevan nyt 3 cm auki, joten ballong-viritelmä voitaisiin poistaa. Luojan kiitos. Olo tuntui suorastaan vapautuneelta. No, en tiennyt mitä olisi tulossa...

Tässä vaiheessa mieheni oli jo tullut paikalle, onneksi, sillä kohta kaikki henkinen ja fyysinen tuki oli tottavie tarpeen. Neljän maissa minut siirrettiin erikoistarkkailuun huoneeseen, jossa oli kolme muutakin potilasta. Minut kiinnitettiin antureihin, joilla vauvojen sydänääniä voitaisiin seurata tehostetusti. Hoitaja ilmoitti, että enää ei odoteltaisi vaan "puhkaistaisiin kalvot". Se ei kuulemma sattuisi. Toimenpiteen saapui tekemään onneksi aika sympaattisen oloinen lääkäri.

Kalvojen puhkaisu ei tosiaankaan sattunut. Ulos pulpahtanut lapsivesi tuntui lämpimältä ja runsaalta. Nyt oli selvästikin tosi kyseessä. Noin vartin kuluttua alkoivat supistukset. Ne olivat heti järkyttävän kivuliaita. Esimerkiksi puhuminen niiden aikana oli mahdotonta. Sain vahvaa kipulääkettä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hoitaja toi jumppapallon, jonka päällä tasapainoilu oli kuulemma auttanut joitakuita, mutta en voinut edes liikkua. Tiesin, että synnytysosastolla saisi ilokaasua ja epiduraalia, miksiköhän emme olleet jo siellä?

Noin tunnin odottelun jälkeen saimme luvan lähteä synnytysosastolle. Hoitaja auttoi minut pyörätuoliin, minut kärrättiin hissiin ja laskeuduimme Naistenklinikan alimpaan kerrokseen. Olin odottanut kuulevani synnytystuskissaan kärvistelevien kanssasisarten huutoja synnytyshuoneista, mutta osasto oli toistaiseksi hiljainen. Osasto 42:n kätilö toivotti hyvää synnytystä, hänen työvuoronsa oli päättynyt eikä hän jostain syystä halunnut jäädä huvikseen synnytykseni yleisöksi...

Olimme nyt kolkossa huoneessa, jossa oli hämärää ja vihreäkaakeliset seinät (lähinnä tämä on jäänyt mieleen). Kätilö pyysi minua nousemaan sängylle ja opasti ilokaasun hengityksessä. Olin innoissani, sillä olin kuullut, että ilokaasusta tulisi ikäänkuin hieman humalaan ja juuri sellaista olotilaa nyt tarvitsisin! Olin kuitenkin hieman pettynyt, että mitään pelastusta ei seurannutkaan, vaan edelleen tiuhaan jatkuvat supistukset olivat kammottavan kivuliaita. Puristin kaikin voimin ilokaasumaskia ja keskitin kaiken energiani hengittämiseen.

Kivut olivat kuitenkin aivan sietämättömiä ja tuntui, että vajosin niiden myötä jonnekin syvälle, primitiiviselle tasolle (myöhemmin synnytyskertomuksessa luki merkintä "vaikeahoitoisen potilaan valmistelu toimenpiteeseen", eipä mikään ihme!). En kerta kaikkiaan jaksanut skarpata ja olla yhteistyökykyinen, olin maannut kuukauden aloillani ja odottanut, halusin vain kaiken olevan pian ohi. Minusta alkoi tuntua enemmänkin kuolinkamppailulta kuin synnytykseltä, jotenkin pelkäsin enemmän oman selviämiseni puolesta kuin vauvojen, jotka näyttivät sydänkäyrien perusteella voivan hyvin. Aloin ymmärtää itsemurhan tekijöitä ja eutanasiaa haluavia. Olikohan siihen joku tietty syy, että synnytysosasto oli ikkunattomassa kellarikerroksessa? Minusta tuntui, että olisin halunnut paeta jonnekin, lopettaa synnyttämisen, perua koko jutun.

Anestesialääkäri tuli iskemään minuun epiduraalitipan, se ei auttanut, iskettiin uudestaan, ja sitten kipu muuttui yhtäkkiä vähän lievemmäksi. Nyt oli kulunut nelisen tuntia kalvojen puhkaisusta ja supistusten käynnistymisestä. Kohdunsuu ei ollut auennut kuitenkaan juuri ollenkaan edellisestä tarkistuksesta.

Noin tunnin kuluttua kivut palasivat ja anestesialääkäri kutsuttiin taas paikalle. Minua alkoi jo nolottaa. Olin varmaankin erityisen vaikea tapaus. Kätilö tutki kohdunsuuta eikä siinä ollut edelleenkään muutosta usean tunnin takaiseen tilanteeseen. Jos kohdunsuu ei alkaisi pian aukenemaan, päädyttäisiin sektioon.

Vuorokausi vaihtui toiseksi. Yli kuusi tuntia jatkuneiden supistusten jälkeen aloin yhtäkkiä tuntemaan repivää kipua nivusissa, pahempaa kuin mikään mitä olin aiemmin kokenut, ikinä. Tunsin valtavaa painetta jossain lantion keskivaiheilla. Ensimmäinen vauva taisi vihdoin olla tulossa. Kätilö kokeili taas kohdunsuuta - se oli kymmenen senttiä auki ja voisin ryhtyä ponnistamaan. Huone täyttyi samassa ihmisistä - paikalla oli kolme lääkäriä ja kolme kätilöä, joista kaikki osallistuivat aktiivisesti synnytyksen avustamiseen ja lisäksi yksi lääkäri (?), joka oli mukana käsittääkseni vain ihmettelemässä.

Minulla ei ollut mitään käsitystä oikeista hengitystekniikoista tai ponnistustavoista. Minulla ei ollut juurikaan lihasvoimaa kuukauden vuodelevon jäljiltä. Ponnistaminen tuntui mahdottomalta. Yritin ja yritin, mutta vauva pysyi tiukasti jossain synnytyskanavani puristuksissa. Vauvan mustan tukan peittämä päälaki näkyi kuulemma jo, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin sen pungerrettua ulos, voimani olivat täysin lopussa. Tässä vaiheessa, kun ponnistelua oli kestänyt noin vartti, vauvan sydänäänet alkoivat laskea. Ei auttanut muu, kuin turvautua episiotomiaan ja imukuppiin.

Yli seitsemän tunnin kärsimysten jälkeen tummatukkainen, kaksi ja puolikiloinen poika tuli maailmaan. Vauvaa näytettiin minulle, sen silmät olivat tiukasti kiinni ja se oli hieman harmaa. Se oli suloinen. En saanut edes koskea vauvaan, sillä se kuljetettiin pikavauhtia viereiselle valvontaosastolle - en tiennyt miksi (myöhemmin sain kuulla, että sillä oli ollut hengitysvaikeuksia).

Tässä vaiheessa hoitohenkilökunnalle tuli kiire. Ilmeisesti episiotomia oli tehty niin, että viilto oli osunut suoraan johonkin isoon verisuoneen, josta pulppusi nyt verta lääkärin sanoin "reippaasti".  Haavan kiinni ompelemiseen tarvittavat instrumentit olivat kuitenkin jossain toisessa huoneessa.

Nyt olin viimeistäänkin saanut aivan tarpeekseni synnyttämisestä. Olen usein pyörtynyt verikokeeseenkin, mutta nyt olin mahdollisesti vuotamassa kuiviin. Minusta tuntui, että kuolisin, mutta kukaan ei vai ollut vielä uskaltanut kertoa sitä minulle. Tässäkö minun elämäntehtäväni sitten oli? Mahtaisivatkohan lapsetkaan selviytyä? Naamalleni painettiin happimaski, mutta minusta tuntui, että pyörtyisin silti. En pyörtynyt, en kuollut.

Ompeluvälineet löytyivät onneksi ja haava saatiin kiinni. Valitettavasti sisälläni oli kuitenki vielä toinen vauva, jonka ulostulon kannalta tehty ommel oli aivan liian tiukka. Lääkäri joutui siis avaamaan tikkinsä uudestaan ja vetämään tyttövauvan ulos imukupilla. En taaskaan uskaltanut katsoa mitä oikein oli tapahtumassa. Vasta hetken päästä näin pienen tytön. Tyttö oli poikaa pienempi, yhtä harmaa ja näytti kaljulta. Imukuppi oli jättänyt päälaelle pyöreän jäljen. Elääkö se? kysyin. En muista, vastasiko kukaan mitään, mutta huudosta kuulin, että kyllä se elossa oli. Myös tyttö kuljetettiin veljensä tavoin pikavauhtia ulos huoneesta ja haavojani ryhdyttiin kursimaan kiinni.

Raskausviikko 35+1: Synnytyksen käynnistys

Sen jälkeen, kun minulla oli diagnosoitu hepatogestoosi eli raskauden aikainen maksan toimintahäiriö, vauvojen sydänkäyriä mittailtiin kolmasti päivässä. On nimittäin mahdollista, että hepatogestoosi aiheuttaa vauvan äkkikuoleman (juuri tätä termiä minut sairaalaan otettaessa tutkinut lääkäri käytti). Pahimmillaan sain makoilla anturit vatsallani puolisentoista tuntia kerrallaan.

Sain lääkitystä hepatogestoosiin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Erityisesti sappiarvot pysyivät huimissa lukemissa - parhaimmillaankin yli 50.  Ei ollut mitään takeita siitä, että tulisin edes synnyttämään eläviä lapsia, jos tilanne oli tällainen. Miksi synnytystä ei yksinkertaisesti käynnistettäisi?

Päivät kuluivat ja erityisesti viikonloppu oli kiduttava. Silloin lääkärit eivät ainakaan tekisi mitään ratkaisuja. 36. raskausviikko alkoi toiveita herättäen maanantaista ja aamuvuoron kätilö tulikin heti kertomaan, että nyt synnytys sitten pantaisiin käyntiin. Lääkäri oli kuulemma valmiina ottamaan minut vastaan heti.

Tutkimushuoneessa minua pyydettiin nousemaan tutkimuspöydälle erittäin hankalalta tuntuvaan 'gynegologiseen asentoon' ja lääkäri ilmoitti häntä avustaneelle hoitajalle, että minulle asettaisiin "ballonki". En nyt mene yksityiskohtiin, mutta ballongin, eli eräänlaisen reiteen teipattavan katetrin, jonka päässä on pieni vesitäytteinen pallo, tarkoituksena on avata kohdunsuuta. Minulle ei tosin selitetty mitään siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja missä aikataulussa.

Ballongin asettaminen tuntui inhottavalta, lähinnä siksi, että minua puistatti ajatus minkään vieraan esineen tunkemisesta sisääni. Olinkin vähällä pyörtyä tutkimuspöydälle ja minut kuljetettiin pyörätuolella takaisin huoneeseeni. Tulevina tunteina saisin kuulemma mittailla osaston käytäviä mielin määrin ja käydä jopa ulkona.

Raskausviikot 33 ja 34: Odottelua

Raskausviikolla 32+2 pääsin kotiin, vietettyäni sairaalassa neljä ikuisuudelta tuntunutta vuorokautta. Minun tulisi pysytellä vaakatasossa ainakin siihen asti, kunnes raskausviikko 34 oltaisiin saatu päätökseen - parin viikon ajan. Kohdunkaula oli palautunut hieman ja vauvat vaikuttivat hyvinvoivilta. Koko raskausviikon 33 makasin siis sohvalla tai sängyssäni. Nousin satunaisesti syömään, mutta eipä sekään houkutellut, sillä istuminen alkoi tuottaa suurempia ja suurempia vaikeuksia. Ruokaakaan minuun ei tuntunut mahtuvan ja napani oli kadonnut jonnekin. En uskaltanut juoda kahvia, sillä olin lukenut jostain, että se saattaisi käynnistää synnytyksen.

Sunnuntai-iltana tunsin voimakkaita supistuksia ja soitin hädissäni päivystykseen. Minua pyydettiin tulemaan paikalle heti ja iskettiin kiinni supistuksia ja vauvojen sykkeitä mittaaviin antureihin. Jouduin jälleen osastolle. Tällä kertaa vietin siellä kolme vuorokautta, sen jälkeen pääsin taas kotiin jatkamaan lepohoitoa.

Perjataina, raskausviikolla 33+5, minulla oli taas lääkärin tarkastus. Olin yöllä herännyt siihen, että sääreni kutisivat omituisesti, mutta laitoin sen liian kuivan ihon ja säärikarvojen ajelun piikkiin. Menin sairaalaan taksilla, sillä pelkkä ajatuskin kilometrin kävelystä bussipysäkille kauhistutti. Synnytyshän voisi käynnistyä milloin tahansa. Taksikuski oli mukava nainen, joka kertoi rohkaisevasti aviomiehensä syntyneen kilon painoisena, mutta olevan silti ihan normaali mies nykyisin.

Naistenklinikalla aikani oli puolitoista tuntia myöhässä. Lääkäri oli harvinaisen tyly ja kovakourainen ja hiillosti minua synnytystavan valinnasta. Eikö sitä olisi kannattanut jo miettiä? Vastaanottoa leimasi hätäily ja normaalistakin lyhentynyt pinnani paukahti täysin. Ei kai ollut minun asiani 'tilata' tiettyä synnytystapaa, enhän minä ollut mikään synnytyslääkäri. Joka tapauksessa kaikki kohtaamani lääkärit olivat kuitenkin aina puhuneet alatiesynnytyksen puolesta, joten sektiota ei kehdannut edes ryhtyä vaatimaan. Vastaanotto loppui lyhyeen ja unohdin kokonaan mainita oudosta kutinastani.

Viikonloppuna kutina jatkui ja googlailin raskaushepatoosia. Minua kutitti lähinnä sääristä ja kasvoista, kun hepatoosin oireisiin kuuluisi lukemani mukaan lähinnä jalkapohjien, kämmenten ja vatsan kutina. En siis soittanut päivystykseen vaikka pari kertaa olin jo näppäilemässä tuttua numeroa. Vasta maanantaina soitin neuvolaan ja kun pitkän jonotuksen jälkeen pääsin läpi, terveydenhoitaja laittoi minulle heti lähetteen laboratoriokokeisiin seuraavaksi aamuksi.
Ihan varmuuden vuoksi, vaikka kuvailemani kutina ei tosiaankaan paikantunut hepatoosille ominaisiin paikkoihin.

Seuraavana päivänä, raskausviikolla 34+2, vanhempani olivat tulossa käymään. Ehtisin kuitenkin hyvin käväistä aamulla terveysasemalla verikokeessa. Voin surkeasti jouduttuani paastoamaan koko yön. Kutinaa ei ihme kyllä juurikaan enää tuntunut. Verikokeen ottanut hoitaja ilmoitti, että tulokset tulisivat vielä sama päivänä ja puolilta päivin neuvolasta tosiaan soitettiin. Maksa-arvot olivat noin nelinkertaiset normaaliin nähden, sappiarvoja vielä odotettiin. Parin tunnin kuluttua nekin selvisivät: sappihappojen lukema oli 77, kun normaali arvo olisi ollut alle kymmenen. Minua pyydettiin lähtemään pikaisesti Naistenklinikalle.

Osastolla

En ollut sitten oman vauvaikäni, jolloin joudin lonkkavikojeni vuoksi makaamaan sairaalassa pitkiäkin aikoja yhteen menoon, joutunut olemaan sairaalassa. Olin jokseenkin hämmentynyt tilanteesta. Minulle osoitettiin sänky ja mukava kätilö tuli kertomaan, etten saisi vessakäyntejä lukuunottamatta olla muussa asennossa kuin vaakatasossa. Ruokakin tuotaisiin vuoteeni vierelle, sillä istuminen ei nyt oikein tullut kyseeseen. Kätilö toi naistenlehtiä ja mehua. Sitten sain takalistooni kortisonipiikin. Minuutit kuluivat, sitten tunnit. Ahdisti. Olin tuntevani supistuksia - mistä ihmeestä saatoin tietää, avasivatko ne kohdun suuta? Mistä tiesin, milloin synnytys käynnistyisi? Soitin hoitajan huoneeseen, sain supistuksia estävän lääkkeen. Soitin hätääntyneitä puheluita miehelleni, äidille, kaverilleni, joka oli tulossa meille kylään ja joka nyt joutui etsimään uuden yöpymispaikan. Aika kului uskomattoman hitaasti. Viereisessä sängyssä makasi kaunis, minua nuorempi nainen, hän ei suostunut juttelemaan juurikaan. Aina kun nainen nousi mennäkseen vessaan tai syömään, jotain nestemäistä kuulosti tippuvan lattialle. Lapsivettä. Mistä tietäisin, milloin omat lapsiveteni menisivät? En uskaltanut edes torkkua.

Illalla mieheni tuli käymään. Iltavuoron kätilö kysyi, haluaisimmeko, että "veeveeoolta tultaisiin juttelemaan". Mistä? Mitä? Oltiinko meille tarjomassa jotain erityistuen tarvitsijoiden asuntoja tms.? Selvisi, että kyseessä oli "vastasyntyneiden valvontaosasto", jonne pienenä syntyneet vietäisiin ottamaan vauhtia elämäänsä. Sanoin, että joo, toki se sopii. Niinpä huoneeseeni tuli jälleen oikein ystävällisen oloinen nainen, joka selitti, millaista hoitoa keskosvauvat saisivat osastolla. Joo, joo, hieno juttu, nyökkäilin sängyn pohjalta. Kaikki tuntui epätodelliselta. Enhän minä ollut vielä synnyttämässä, en ollut ollenkaan valmis ottamaan vastaan tällaista informaatiota. Laitoin kätilön antamat esitteet yöpöydän laatikkoon niitä vilkaisematta.

Seuraava yö oli hirveä, minusta tuntui, että koko ajan supisteli, vasta kovettui säännöllisin väliajoin. Toinen vauva takoi jollain ruumiinosallaan lantiotani tahtoen selvästi ulos. Toinen kiemurteli, kouristeli? Minun oli vaikea hengittää. Neljältä kutsuin hoitajan, sain supistuksenestäjiä ja särkylääkkeen. Lääkkeet tuntuivat auttavan hieman.

Launtaina tunsin oloni sairaaksi, kortisoni nosti poskiin kuumotuksen. Sairaalan muodottomat pyjamat tekivät minusta potilaan. Halusin jotain muuta ajateltavaa kuin raskauden, keskosuuden, sairaalan, kamalan epävarmuuden johon mistään pillereistä ei ollut nyt apua. Avasin sattumalta mukanani olleen Miika Nousiaisen Metsäjätin -  metsäteollisuutta käsittelevässä romaanissa tuskin käsiteltäisiin vauvoja. Olin valitettavasti väärässä - toinen päähenkilöistä tulee kirjassa huonokuntoisen, pari kuukautta etuajassa syntyneen keskosen isäksi. Sen sijaan, että konsulttina työskentelevä menestynyt mies lähettäisi kavereilleen perinteisen, kliseisen tekstiviestin noin kolme ja puolikiloisesta keskivertovauvasta ja hyvinvoivasta perheestä, hän naputteleekin tekstarin, jossa kerrotaan huonokuntoisesta, elämästään taistelevasti vauvasta (jotenkin noin, muistaakseni). Omaan laskettuun aikaani oli kaksi kuukautta. Mitenkähän tuttavat reagoisivat tuollaiseen viestiin, kuinka moni ottaisi sen jälkeen yhteyttä?

Sunnuntai-iltana: Madonnan keikka Olympia-stadionilla. Jumputus kuului avonaisesta ikkunasta huoneeseeni. Muistin iltapäivälehden otsikon jostain menneisyydestä: "Madonna oli kuolla synnytykseen." Siitä oli pakko olla todella kauan, olihan Madonna jo kauan sitten kaiketi ylittänyt synnytysiän. Telkkarissa Lontoon Olympialaiset - koskahan mahtaisin pystyä taas lenkkeilemään? Lueskelin Suvi-Anne Siimeksen muistelmia, ainoaa etäisesti mielenkiintoista teosta osaston kirjahyllyssä.  Siimes oli tullut äidiksi jo 18-vuotiaana, alle kaksikymppisenä hän oli jo kahden lapsen äiti. Mietin millaista elämä olisi ollut teini-ikäisten lasten kanssa - vastahan olin selvinnyt omasta pitkittyneestä murrosiästäni? Mitä jos olisin maanut tällä osastolla jo 15 vuotta sitten?

Avasin yöpöydän laatikon, sen jonne olin survaissut valvontaosaston kätilön antamat keskosesitteet, ja aloin selailla papereita. Silloin se iski, kamala todellisuus. Kuvia pienistä ihmisistä, jotka eivät olleet pyöreäposkisia Anne Geddes-vauveleita, vaan pelkkää luuta ja punertavaa nahkaa, täynnä letkuja. Selvitystä siitä, miten lapset tarvitsisvat ehkä hengitysapua, syömisapua, apua selviämiseen hengissä. Ajatuksessa, että tulisin kaksosten vanhemmaksi, oli ollut tarpeeksi työstämistä. Nyt minusta tulisi ehkä myös ennenaikaisten vauvojen vanhempi. Ei minusta olisi siihen, ei minusta oikeastaan ollut edes äidiksi.

Mitä sitten tapahtuikaan: Raskausviikko 33

Yllätän itseni ja päätän jatkaa tämän blogin kirjoittamista. Edellisestä viestistä näyttää olevan neljä kuukautta. Elämä oli kyllä silloin 'hieman' erilaista!

Joskus seitsemännen raskauskuukauden vaiheilla aloin ihmetellä, miten onnekas olin siihen asti ollutkaan raskauteni kanssa. Vauvat olivat kasvaneet tasaisesti, verenpaineeni oli hienoissa lukemissa ja painoni oli noussut maltillisesti. Olin kuitenkin todella huolissani vauvoista koko ajan enkä esimerkiksi uskaltanut ostaa juurikaan mitään lastentarvikkeita, miettiä nimiä tai muutenkaan ajatella elämää synnytyksen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen epävarmuus varmaankin johtui siitä, että olin ennen raskauttani voimakkaasti uskonut, että minun olisi jostain syystä vaikeaa tulla raskaaksi ja kun kaksosraskaus todisti tämän uskon oikein kunnolla vääräksi, niin ajatukseen oli jotenkin vaikeaa sopeutua.  No - raskausviikolla 31 vihdoin uskaltauduin ostamaan nettihuutokaupasta turvakaukalot, vaunut ja vaunukopat. Niitä sitten ajeltiin noutamassa ympäri Etelä-Suomea.

Vauvojen tulon vaatimia uudelleenjärjestelyjä pienessä asunnossamme emme myöskään olleet tehneet yhtään aikaisemmin. Niinpä sitten vielä elokuun alussa kanniskelin äitiyspakkauksen painoisia kirjalaatikoita huoneesta toiseen asunnossa ja avustin remonttihommissa. Olen normaalisti kotiasioiden hoitamisessa todella laiska, joten en voinut hyvällä omallatunnolla nytkään levätä.

10.8., raskausviikolla 32+5, minulle oli varattu Naistenklinikalla lääkäri ultrausta varten kello 11.15. Kaverini oli tulossa viikonloppuna meille yöksi, joten ehtisin toki hyvin häntä vastaan asemalle puoli yhdeksi. Aamu ei alkanut hyvin - nukuin pommiin ja vielä kymmeneltä olin sängyssä. Sitten tulikin kiire vetää vaatteet niskaan ja jopa pieniä juoksuaskelia ottaen kipaista bussipysäkille. Onneksi jo varttia vaille yksitoista olin Naistenklinikalla ja harvinaista kyllä, lääkäri oli etuajassa, kun pahimmillaan olin tottunut puolenkintoista tunnin myöhästymisiin.

Lääkäri oli kerrankin ihan mukava ja kyseli, miten raskaus oli mennyt. No, hyvinhän se oli mennyt, mitä nyt olo alkoi tuntua, heh heh, hieman raskaalta, kun kohtu oli jo sen kokoinen mitä normaalisti yksikköraskauden lopussa. Sitten ultrattiin. B-tyttö liikkui vilkkaasti ja oli kasvanut normaalisti. Koko kroppaa ei enää saatu näkymään kuvassa, olihan lapsi jo melkein parikiloinen. Entä sitten A-poika? Ultraaminen olikin vaikeampaa. Poika oli nimittäin asettunut kohdussa niin alas, pää tukevasti lantiossani kiinni, että mittojen ottaminen oli mahdotonta. Lääkäri kiirehti tutkimaan kohdun kaulan, siis sen vähän, mitä enää oli jäljellä - 0,9 cm. Kohdun suu oli pehmentynyt.

Edellinen ultraus oli ollut 4 viikkoa aiemmin, silloin kohdun kaulaa oli vielä 3 cm jäljellä. Miksi ihmeessä minua ei oltu tutkittu siinä välissä kertaakaan, puhisin, olihan kaksosraskaus riskiraskaus, mitä minulle koko ajan oli tolkutettu? Siinä tapauksessa olisin voinut hyvällä omallatunnolla kieltäytyä toimimasta remonttiapuna. No, nyt ei auttanut murehtia - minut otettaisiin osastolle  saamaan kortisonipiikkejä, jotka vahvistaisivat vauvojen keuhkoja. Sillä nyt ne saattaisivat syntyä milloin tahansa.

- Siinä menee kai muutama tunti? kysäisin. - Muutama päivä! vastasi lääkäri. Tutkimuksessa avustanut kätilö lopetti Iltalehden sivuilla surfaillunsa ja lähti saattamaan minua hissiin ja sitä kautta neloskerrokseen, osastolle 42.

Raskausviikko 28+5

Edellisestä päivityksestä onkin jo luvattomasti aikaa. Netti alkoi ahdistamaan, jokapäiväinen raskausviikkojen ja -oireiden googlailu ja huutonetin kyttäys. Päätin ottaa hieman lomaa, mikä onnistui kyllä vain osittain. Kun melkein jokainen uusi päivä tuo uuden, ennen kokemattoman tuntemuksen jonnekin päin kehoa, ei aina kehtaa soittaa neuvolaankaan.

Mielenkiintoisia tuntemuksia viimeksi kuluneen kuun aikana, suurin piirtein esiintymistiheyden mukaan listattuna: 1) Epämääräiset nivuskivut, jotka saattavat muistuttaa kuukautiskipuja tai sitten eivät (hyvänä päivänä eivät) 2) Eriittäin runsas valkovuoto, jota ehdin jo epäilemään synnytystä ennakoivaksi limatulpaksi tai lapsivedeksi. Edelliseen liittyen, kerran kaadoin puolihuolimattomasti vissyä päälleni niin että sitä valui jalkoväliini ja sohvalle. Välitön diagnoosini oli, että nyt se lapsivesi sitten meni. 3) Suonenveto tai lähes yhtä inhottava melkein-suonenveto, jota esiintyy erityisesti öisin; tähän liittyen unettomuus 4) Jatkuva pissahätä ja ajoittainen kirvely pissatessa. Pissatulehdusta ei kuitenkaan ole havaittu vaikka tutkittu on. 5) Muistinmenetyksen/hajamielisyyden oireita, mm. puolituttujen ihmisten ja julkkisten nimien unohtelu (yleensä nimimuistini on aivan pettämätön), Bloggerin käyttäjätunnuksen unohtaminen, nettimokkulan salasanan vaihtuminen mielessä noin vuoden takaiseen.

Kaiken yllä on leijunut kokonaisvaltainen uupumuksen, hengettömyyden ja nahkeuden tunne, joka on saanut sohvalta nousemisen tuntumaan välillä mahdottomalta ja olemaan kiitollinen viileistä kesäsäistä. Syykin paljastui neuvolassa tällä viikolla: hemoglobiini runsaat sata, huolimatta päivittäisestä Obsidanin syömisestä. Normiarvoni on ollut lähempänä sataaneljääkymmentä. Ostin verilettuja ja persiljaa ja söinkin niitä jo (ensiksi mainittuja ensi kerran noin kahteenkymmeneen vuoteen), toivoen, että ne piristäisivät.

No, tämä kaikki on aivan merkityksetöntä sen rinnalla, että ollaan jo raskausviikolla 29. Vauvojen painoarviot olivat viikon alussa 1146 (A-vauva) ja 1239 (B-vauva), kohdunsuu oli kiinni ja normaalin pituinen. Vauvat olivat kiepsahtaneet kohdussa päät alaspäin. Uskaltauduin ostamaan käytetyn turvakaukalon ja ottamaan vastaan vauvanvaatelahjoituksen. Vintillä on kaksi pinnasänkyä. Toivottavasti niille tulee käyttöä.

Viikko 25+2: Känkkäränkkäpäiviä, sokerirasitusta ja tukea Kelalta

Vyötärönympärys on kuluneen viikon aikana venynyt tavallistakin nopeammin, tai siltä ainakin tuntuu – kaverilta lainaksi saadut tyylikkäät äitiysfarkut alkavat jo tuntua resorikohdasta epämiellyttäviltä. 

Olen varmaankin nyt sen kokoinen, mitä yksösodottajat raskauden viime vaiheissa, mikä tuntuu hurjalta, kun laskettuun aikaan (joka kohdallani tulee luultavasti pitämään paikkansa suurin piirtein samalla tarkkuudella kuin horoskoopit) on vielä yli kolme kuukautta…

Ehkä tämä pullistuminen on imenyt energiaa – jostain syystä olen ollut tavallistakin väsyneempi ja ajoittain erittäin huonoa seuraa. Tähän asti raskaus on vaikuttanut luoneeseeni lähinnä rauhoittavasti, mutta nyt on pinna selvästi kiristymässä. Esimerkiksi viettäessämme juhannusta Tampereen suunnalla omien ja mieheni vanhempien luona käyttäydyin välillä kuin mikäkin kiukutteleva pikkulapsi. 

 On hankalaa esimerkiksi syödä vieraissa pöydissä, kun riesanani on raskauden lisäksi oikutteleva sappi, joka ei salli esimerkiksi savukalan tai paistettujen perunoiden syömistä. Oma kranttuilu ja varoivaisuus alkoi suututtamaan itseänikin, samoin se, ettei vain jaksanut puuhata kaikkea mitä olisi halunnut. Ehkä kaikki johtui vain kotiin jääneestä D-vitamiinipurkista?

Suuria raskaustapahtumia kuluneeseen viikkoon mahtuu pari. Ensinnäkin, monikkoraskauden ja sukurasitteiden vuoksi jouduin sokerirasituskokeeseen, jota täällä pääkaupunkiseudulla ei suinkaan tehdä kaikille odottajille. 

(Tosin vähältä piti, etten joutunut ollenkaan. Kun satuin asiasta neuvolassa kuun alussa kysymään, kävi ilmi, että minun olisi pitänyt saada lähete jo viikkokausia sitten - se oli vain unohtunut! Järjestelmä ei täälläpäin muutenkaan toimi aina ihan niin kuin pitäisi: esimerkiksi ensimmäiseen ultraan minut lähetettiin ihan liian myöhään, jotta niskaturvotusmittauksilla olisi ollut enää kovin hyvää todistusarvoa... Nyt olenkin ottanut tavakseni soitella, kysellä ja varmistella jokaista yksityiskohtaa raskauden seurantaan liittyen, niin epäluonteenomaista kuin se minulle onkin.) 

Koe oli mielestäni varsin epämiellyttävä kokemus, varsinkin kun minulla on jonkinlainen veri- ja pistoskammo. 12 tunnin paaston jälkeen minulta otettiin kolme verikoetta, välissä aina tunnin tauko. Ensimmäinen tunti sujui ihan kohtalaisissa voimissa, mutta toisen verikokeen ottamisen jälkeen minua alkoi huimata ja oksettaa siinä määrin, etten voinut kuin kellistyä odotushuoneen sängylle, jolloin silmissä sitten sumeni. 

No, tiettävästi verensokeriarvoissani ei ollut ongelmia. Yritin tänään tiedustella tuloksia neuvolasta, sillä epäilen, että aina sieltä ei muisteta ottaa näissä asioissa yhteyttä. Kuten tavallista, en päässyt läpi soittoaikana. Syön siis tänäänkin jäätelöni siinä uskossa, että sokeriarvoni ovat normaalit.

Toinen merkittävä raskaustapahtuma tällä viikolla oli Kelasta tullut kirje, jossa ilmoitettiin, että minulle on myönnetty äitiysraha. Työsopimukseni loppuu heinäkuun lopussa, ja sen jälkeen jään melkein heti äitiyslomalle, vaikka laskettu aika on vasta lokakuun alussa. Ajattelin, että äitiysloman aloittaminen 50 päivää ennen laskettua aikaa olisi fiksu veto, jolla välttäisin työvoimatoimiston kanssa asioimisen. Olisin kaiketi myös voinut jäädä elokuuksi sairaslomalle ja aloittaa äitiysloman vasta 30 päivää ennen laskettua aikaa (mikäli olisin silloin vielä raskaana), jolloin vanhempainrahakausi olisi ymmärtääkseni ulottunut loppupäästä pidemmälle. En ole varma, mikä olisi ollut järkevin vaihtehto. Varsin tyytyväinen olen kuitenkin siihen, että verovuoden 2010 mukaan laskettu äitiysrahani on suurempi kuin viimeisen vuoden aikainen vaatimaton kuukausipalkkani.  

Kela muistaa minua vielä jatkossa enemmänkin, sillä äitiyspakkausten pitäisi saapua muutaman viikon sisällä. Jotkut kritisoivat äitiyspakkauksia ja niiden sisältöä, mm. ekologisista syistä ja varmaan ihan aiheesta. Koska itselläni ei ole sellaisia sukulaisia tai kavereita, joilta käytettyjä vaatteita ja muista tarvikkeita tähän hätään saisi enkä edes oikein osaa ennustaa, mitä kaikkea vauvat voisivat alkuvaiheessa tarvita, katsoin parhaaksi ottaa pakkaukset vastaan.