Osastolla

En ollut sitten oman vauvaikäni, jolloin joudin lonkkavikojeni vuoksi makaamaan sairaalassa pitkiäkin aikoja yhteen menoon, joutunut olemaan sairaalassa. Olin jokseenkin hämmentynyt tilanteesta. Minulle osoitettiin sänky ja mukava kätilö tuli kertomaan, etten saisi vessakäyntejä lukuunottamatta olla muussa asennossa kuin vaakatasossa. Ruokakin tuotaisiin vuoteeni vierelle, sillä istuminen ei nyt oikein tullut kyseeseen. Kätilö toi naistenlehtiä ja mehua. Sitten sain takalistooni kortisonipiikin. Minuutit kuluivat, sitten tunnit. Ahdisti. Olin tuntevani supistuksia - mistä ihmeestä saatoin tietää, avasivatko ne kohdun suuta? Mistä tiesin, milloin synnytys käynnistyisi? Soitin hoitajan huoneeseen, sain supistuksia estävän lääkkeen. Soitin hätääntyneitä puheluita miehelleni, äidille, kaverilleni, joka oli tulossa meille kylään ja joka nyt joutui etsimään uuden yöpymispaikan. Aika kului uskomattoman hitaasti. Viereisessä sängyssä makasi kaunis, minua nuorempi nainen, hän ei suostunut juttelemaan juurikaan. Aina kun nainen nousi mennäkseen vessaan tai syömään, jotain nestemäistä kuulosti tippuvan lattialle. Lapsivettä. Mistä tietäisin, milloin omat lapsiveteni menisivät? En uskaltanut edes torkkua.

Illalla mieheni tuli käymään. Iltavuoron kätilö kysyi, haluaisimmeko, että "veeveeoolta tultaisiin juttelemaan". Mistä? Mitä? Oltiinko meille tarjomassa jotain erityistuen tarvitsijoiden asuntoja tms.? Selvisi, että kyseessä oli "vastasyntyneiden valvontaosasto", jonne pienenä syntyneet vietäisiin ottamaan vauhtia elämäänsä. Sanoin, että joo, toki se sopii. Niinpä huoneeseeni tuli jälleen oikein ystävällisen oloinen nainen, joka selitti, millaista hoitoa keskosvauvat saisivat osastolla. Joo, joo, hieno juttu, nyökkäilin sängyn pohjalta. Kaikki tuntui epätodelliselta. Enhän minä ollut vielä synnyttämässä, en ollut ollenkaan valmis ottamaan vastaan tällaista informaatiota. Laitoin kätilön antamat esitteet yöpöydän laatikkoon niitä vilkaisematta.

Seuraava yö oli hirveä, minusta tuntui, että koko ajan supisteli, vasta kovettui säännöllisin väliajoin. Toinen vauva takoi jollain ruumiinosallaan lantiotani tahtoen selvästi ulos. Toinen kiemurteli, kouristeli? Minun oli vaikea hengittää. Neljältä kutsuin hoitajan, sain supistuksenestäjiä ja särkylääkkeen. Lääkkeet tuntuivat auttavan hieman.

Launtaina tunsin oloni sairaaksi, kortisoni nosti poskiin kuumotuksen. Sairaalan muodottomat pyjamat tekivät minusta potilaan. Halusin jotain muuta ajateltavaa kuin raskauden, keskosuuden, sairaalan, kamalan epävarmuuden johon mistään pillereistä ei ollut nyt apua. Avasin sattumalta mukanani olleen Miika Nousiaisen Metsäjätin -  metsäteollisuutta käsittelevässä romaanissa tuskin käsiteltäisiin vauvoja. Olin valitettavasti väärässä - toinen päähenkilöistä tulee kirjassa huonokuntoisen, pari kuukautta etuajassa syntyneen keskosen isäksi. Sen sijaan, että konsulttina työskentelevä menestynyt mies lähettäisi kavereilleen perinteisen, kliseisen tekstiviestin noin kolme ja puolikiloisesta keskivertovauvasta ja hyvinvoivasta perheestä, hän naputteleekin tekstarin, jossa kerrotaan huonokuntoisesta, elämästään taistelevasti vauvasta (jotenkin noin, muistaakseni). Omaan laskettuun aikaani oli kaksi kuukautta. Mitenkähän tuttavat reagoisivat tuollaiseen viestiin, kuinka moni ottaisi sen jälkeen yhteyttä?

Sunnuntai-iltana: Madonnan keikka Olympia-stadionilla. Jumputus kuului avonaisesta ikkunasta huoneeseeni. Muistin iltapäivälehden otsikon jostain menneisyydestä: "Madonna oli kuolla synnytykseen." Siitä oli pakko olla todella kauan, olihan Madonna jo kauan sitten kaiketi ylittänyt synnytysiän. Telkkarissa Lontoon Olympialaiset - koskahan mahtaisin pystyä taas lenkkeilemään? Lueskelin Suvi-Anne Siimeksen muistelmia, ainoaa etäisesti mielenkiintoista teosta osaston kirjahyllyssä.  Siimes oli tullut äidiksi jo 18-vuotiaana, alle kaksikymppisenä hän oli jo kahden lapsen äiti. Mietin millaista elämä olisi ollut teini-ikäisten lasten kanssa - vastahan olin selvinnyt omasta pitkittyneestä murrosiästäni? Mitä jos olisin maanut tällä osastolla jo 15 vuotta sitten?

Avasin yöpöydän laatikon, sen jonne olin survaissut valvontaosaston kätilön antamat keskosesitteet, ja aloin selailla papereita. Silloin se iski, kamala todellisuus. Kuvia pienistä ihmisistä, jotka eivät olleet pyöreäposkisia Anne Geddes-vauveleita, vaan pelkkää luuta ja punertavaa nahkaa, täynnä letkuja. Selvitystä siitä, miten lapset tarvitsisvat ehkä hengitysapua, syömisapua, apua selviämiseen hengissä. Ajatuksessa, että tulisin kaksosten vanhemmaksi, oli ollut tarpeeksi työstämistä. Nyt minusta tulisi ehkä myös ennenaikaisten vauvojen vanhempi. Ei minusta olisi siihen, ei minusta oikeastaan ollut edes äidiksi.